Läsnäolon ja välittämisen merkitys
Eiliset tapahtumat Vantaalla pistivät miettimään.
Kuuntelin tiedotustilaisuutta autossa matkalla pitämään viikoittaista koristuntia alakoululle, jossa pilotoimme maksutonta korisryhmää reilu 40 lapselle. Uutinen järkytti enemmän kuin mikään vastaava aiemmin; omat lapset ja valmennettavat kun ovat samaa ikäluokkaa. Siinä ajaessa tuo tunti lasten kanssa tuntui vielä entistä merkityksellisemmältä.
Ryhmä koostuu suurimmaksi osaksi maahanmuuttajataustaisista lapsista. Osallistumisen ehtona on, ettei lapsella ole ennestään liikuntaharrastusta. Useimmille viikon koristunti on ensimmäinen kokemus isossa ryhmässä toimimisesta koulun ulkopuolella, ja kahdessa kuukaudessa onkin jo koettu paljon. Vakavampia ja pienempiä tapahtumia.
- Toisen omaisuutta on rikottu ja asiaa selvitetty laajemmin.
- Yksi lapsi on jäänyt kiinni välipalakeksien varastamisesta.
- Joka kerta muutaman saman lapsen kanssa käydään tiukka keskustelu käytöksestä.
- Joka kerta ryhmässä kaikuu ”ope toi sano, ope toi teki, ope toi…”
- Joka kerta joudun sanomaan muutamalle, ettei heidän tarvitse tulla, jos toiminta ei itseä kiinnosta, ja joka kerta kysyttäessä kaikki nostavat käden haluamisen merkiksi, ja tulevat.
- Joka kerta kerään jonkun pullon, pallon, korun, paidan, jopa koko korisrepun ja tuon ensi kerralla mukana. Yhtenä (pakkaspäivä) kertana etsittiin yhtä kadonnutta takkia, jonka lapsi lopulta muisti jättäneensä kirjastoon.
- Joka kerta olo on tunnin jälkeen aivan puhki, mutta samalla myös kovin onnellinen.
Sillä joka kerta vilkutetaan lopuksi heipat hymyillen, jopa halataan. Ja joka tiistaiaamu itsellä on lapsellinen kutina ”jes tänään taas!”
Sillä itselläni on vahva usko, että vaikka kyse on vain yhdestä viikkokerrasta, sillä voi olla merkitystä tulevaisuudessa. Kantapään kautta opitaan edes hitunen lisää toisen huomioinnista tai omien tavaroiden huolehtimisesta. Merkityksetöntä ei myöskään ole se, että lapset kuulevat olevansa hyviä jossain. Täällä jokaista on helppo kehua pienestäkin opitusta koristaidosta.
Joka kerta itseä vaivaa riittämättömyyden tunne, kun jokaista lasta en ehdi tarpeeksi huomioida enkä jokaiseen sanomiseen tai tekemiseen reagoida.
Eilen mukanani oli eri apuvalmentaja kuin normaalisti. Eräs lapsista tokaisi tunnin alussa, että vakioapuvalmentajan puuttuminen ”on ihan ookoo, mutta ilman Satua ei olisi pärjätty”. Ehkä joskus jo tutun ja turvallisen aikuisen läsnäolo ja välittäminen riittää.
Kirjoittanut: Satu Halla, 3.4.2024
Mukkulan pilotti on toteuttu vahvassa yhteistyössä koulun kanssa sekä Luhta Sportswear Companyn tuella, jolla ryhmästä saatiin lapsille maksuton koko kevään ajaksi.