Valmentaja, älä koskaan aliarvioi kannustuksen voimaa

Kerronpa tositarinan.

Jokunen vuosi sitten valmentamassani alakouluikäisten poikien joukkueessa aloitti Poika. Vähän muita isokokoisempi, ei niin nopea juoksemaan. Pallokin pysyi vain harvoin matkassa mukana. Iloinen ja ”asenne kohdillaan” -lapsi, mutta ehkä jopa lapsi, jonka joku valmentaja olisi mieltänyt treeneissä riippakiveksi, mennäänhän treeneissä jo tosi kovaa, osa on pelannut vuosia korista ja vaatii jo selvästi taktisempaa harjoitusta, jottei kehitys vain pysähdy. Niinkö?

Ensimmäisten treenien jälkeen kysyin pojan äidiltä, mitä Poika oli tykännyt. Kuulemma oli ollut tosi innoissaan kotiin palatessaan. Äiti toivoi kovasti, että into säilyisi, koska montaa lajia olivat kokeilleet, mutta kaikki kokeilut olivat päättyneet lyhyeen.

Poika jatkoi treeneissä käymistä. Samaan aikaan joukkueessa aloitti useita muitakin. Etenkin urheilutaustaiset pääsivät nopeasti menoon mukaan, mutta Poika ei tuntunut saavan juonesta kiinni, ja harmi onnistumisten puuttumisesta alkoi paistaa kasvoilta.

Vanhempainillassa pojan äiti ilmoitti, ettei poika osallistu peleihin, koska kilpailuviettiä ei ole eikä rohkeus vielä riitä.

Kaksi kuukautta kauden alusta, lokakuun lopussa, sain pojan äidiltä viestin. Poika oli ollut treenien jälkeen aivan maassa, tunsi itsensä huonoksi, kun häviää kaikki tilanteet, ja miettii vakavasti, haluaako enää jatkaa. Äidin huoli oli kova, koska pojalle jokin liikuntaharrastus olisi tärkeä.

Valmentajan näkökulmasta jopa helpointa olisi ollut laittaa viesti ”Ok, toivottavasti Pojalle löytyy sopiva harrastus”, huokaista salaa helpotuksesta ja jatkaa niiden 35 muun ”lahjakkaamman” kanssa.

MITÄ TEIMME. Otimme valmennustiimin kanssa palaverin, jossa mietimme keinot saada pidettyä Poika mukana. Päätimme seuraavien viikkojen aikana antaa hänelle ekstra kannustusta ja huomioida pienimmätkin onnistumiset sekä tarjota niihin paremmin mahdollisuuksia.

MITÄ KÄVI? Kuukauden päästä tästä sain äidiltä viestin: ”Poika tuntuu nyt innostuneen koriksesta tosissaan ja haluaisi osallistua seuraaviin peleihinkin. Kiitos teille valmentajille.”

Sydänhän siinä pyörähti ympäri ❤️

Reilua vuotta myöhemmin Pojasta oli tullut yksi joukkueen innokkaimmista treenaajista. Hän ilmoittautui ensimmäisten joukossa peleihin, oli mukana kaikissa turnauksissa, oli urheilullistunut ja kehittynyt paljon. Itselläni on vahva usko siitä, että kahden, kolmen vuoden päästä hän on jopa yksi kovimpia pelureita joukkueessa.

Ja mitä sitten vaikka ei olisikaan? Mitä jos hänestä tulee vain liikunnasta nauttiva nuori, jonka rakkaus lajiin ja urheiluun kantaa pitkälle aikuisuuteen asti. Ihan pieleen ei ole menty silloinkaan. Vai mitä?

Meidän valmentajien tehtävä on luoda mahdollisimman monta vastaavaa tarinaa omiin joukkueisiimme. Kannustamalla, innostamalla ja tarjoamalla onnistumisen kokemuksia lapsen tasosta riippumatta. Joidenkin lasten kohdalla se vaatii hieman enemmän ponnisteluja, mutta on sen arvoista.

Koska jokainen lapsi ansaitsee olla tärkeä ja haluttu osa joukkuetta.

Kirjoittanut: Satu Halla, 11.1.2024