Hikoillaanko?

Miten yksi lause voi olla sekä yksi upeimmista että surullisimmista kuulemistani lauseista.

Kävin taannoin pitämässä korista yhden koulun nelosluokkalaisten liikuntatunnilla. Opettaja varoitteli etukäteen ryhmän olevan ”täynnä erityisyyttä”. Vielä tavatessammekin hän kovin väsyneen tuntuisena kauhisteli, kuinka puolet vakkareista on pois ja sijaisia puuttuu ja parempi, jos jaatte ryhmää pieniin osiin, ja lapset ovat villejä ja ja ja. Tässä vaiheessa (ma klo 12.30) viikko oli vasta aluillaan ja mielessä kävi, mikä fiilis mahtaa olla perjantaina. 

No, tunti alkoi ja 40 lasta ryntäsi sisään. Toki yksi ravasi ympäri salia ja toinen mökötti nurkassa lähes koko tunnin, mutta näinhän lapset joskus tekevät, puhutaan kuitenkin vasta 10-vuotiaista. Loput 38 olivat tosi kivasti mukana ja pääosin tekivät sitä, mitä pitikin. 

Tunnin jälkeen istutin lapset rinkiin ja kyselin fiiliksiä. Joku ei tykännyt, toinen tykkäsi, kolmas jopa tykkäsi tosi paljon. Kerroinkin, että kaikilla saa olla oma mielipide ja siksi on tärkeää löytää se itselle mieluisa harrastus. 

Mutta se lause. Yksi poika puuskahti istuutuessaan: ”Mä en oo ikinä elämässä hikoillu näin paljon!”
Miksi ❤️: hieman isokokoisempi poika oli intoutunut juoksemaan ja tekemään, ja ilo ja puna paistoivat poskilta. Ihanaa! Mission accomplished.
Miksi 😢: kyseessä oli 45 minuutin tunti, josta tehokasta tekemistä n. 35 minuuttia. Jos koululiikunta on pojalle viikon ainoa liikunta-aktiivisuus, eikä sielläkään tule normaalisti hiki, hälytyskello soi.

Kirjoittanut: Satu Halla, 15.9.2023